Via Dolorosa

Ei taaskaan ihan nappiin mennyt, ei läheskään.

Minulla ei lapsettomuushoitoja kohtaan ole koskaan ollut kauhean korkeat odotukset. Niistä on tullut mieleen lähinnä vuosikausia kestäneet pettymysten ketjut, jotka ovat koetelleet ihmisten kestävyyttä monelta kantilta. En tiedä mistä minulle moinen käsitys on tullut, kun ei minulla ennen tätä omakohtaista kokemusta ole ollut asiaan juurikaan konkreettista kosketusta.

Sitten toisaalta mie en olisi ikinä uskonut, että tämä homma kuitenkaan olisi aivan näin kivistä. Eihän toki meille. Ja kyllähän alku menikin kuin elokuvissa, sain parhaan kuviteltavissa olevan huomenlahjan. Sitten se vietiin pois. Ajatus siitä tuntuu pahalta. Se tuntui pahalta silloin vuosi sitten, mutta pahemmalta se tuntuu nyt, kun märkäkorvainen mustavalkoisuus omasta mielestä tämän asian tiimoilta on karissut E4:n varteen. Silloin oli jotakin konkreettista saavutettua, sen jälkeen ei mitään muuta kuin toiveita jostakin tulevasta. Ja kalenterissa tuntuu sivuja riittävän aina vain lisää ja lisää.

Mielessäni on itänyt ajatus asioiden kirjoittamisesta paperille siitä saakka, kun vaimokultani aloitti bloginsa. Minua kuitenkin on pelottanut kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani tätä asiaa kohtaan. Pelkään että analysoidessani asiaa liikaa, minut valtaa alakulo. Minun suojamekeknismini on se, että keskityn muihin asioihin, sellaisiin jotka ovat hyvin ja sellaisiin, jotka ovat ihan tavallista arkea. Pääsääntöisestihän asiat elämässäni ovat mallillaan. Minulla on ihan ikioma perhe. Asia josta en vielä vaikka 5 vuotta sitten tohtinut villeimmissä kuvitelmissanikaan edes haaveilla. Minä en ole lapseton. Juurikin tulin lukemasta iltasatua lapselle, jonka isänpäivälahjaksi tekemä puinen Mileo katselee minua tuosta hyllyltä.

Nyt sitten päätin kirjoittaa, eikä tämä nyt ainakaan vielä kovin suurelta möröltä tunnu. Mörköys ja helppous tietenkin ovat suhteellisia ja yksilökohtaisia.

Minä haluaisin että nämä hoidot tästä helpottuisivat ja että ne saataisiin jossakin järjellisessä ajassa päätökseen. Haluaisin näistä hyvän lopputuloksen. Tällä hetkellä minuun sattuu kamalasti nähdä kuinka vaimoni kärsii sekä henkisesti että fyysisesti. Se on päällimmäisenä mielessäni lapsettomuushoitoihin liittyen tällä hetkellä. Itse kyllä pärjään näiden pettymysten ja odottamisen kanssa, mutta on kamalaa katsoa vierestä kun toinen kärsii. Haluaisin osata paremmin auttaa ja tukea, olla läsnä. Näissä hoidoissa on ikävää se, että fyysiset kärsimykset jakaantuvat äärimmäisen epätasaisesti kohdistuen pelkästään naiseen. Mies joutuu omalta osaltaan kyllä pois mukavuusalueeltaan, joutuu kohtaamaan sellaisia asioita, joita luolamiehet eivät kohdanneet. Tulee avuton olo, kun haluaisi auttaa ja tukea, mutta ei osaa. Ei mitenkään, en minä ainakaan. En saa sanaa suustani silloin kun pitäisi ja se harmittaa ihan vietävästi. Näen että vaimoni kaipaisi minua lähemmäksi itseään henkisesti mutta minä en pääse vaikka kuinka yritän. Jos näistä asioista tulee riitaa niin sitten sen jälkeen pääsen hetkeksi ainakin hieman lähemmäksi mutta sitten sulkeudun taas ja ajaudun kauemmaksi. Siitä puolesta itsessäni tahtoisin eroon.

Edelliset pari kuukautta ovat olleet mielestäni helpompaa aikaa. Vaimoni on psyykannut itsensä iloisemmalle mielelle, mutta sitten tämän päivän pettymys vetaisi maton jalkojen alta oikein huolella. Ja sekös sylettää. Haluttaisi sotkea suohon koko klinikka tai ainakin ne lääkärit. Sitä ammattikuntaa kohtaan on kyllä karissut nyt loppukin luottamus. Samanlaisesta asiakaspalvelusta kaupan kassa saisi lopputilin ja samanlaisesta huolimattomuudesta on ulkoistettu asiantuntijoita kortistot pullolleen. Mutta lääkärille se on vain "hupsista ja oho..lasku tulee perässä, tervetuloa uudestaan"

- Mileo -