Meidän elämää

F43.0 Akuutti stressireaktio

Diagnoosi. Minä sain tänään diagnoosin ja viikon sairaslomaa. Päivystävä terveyskeskuslääkäri, nuori nainen, antoi minulle lapun kouraan ja lähetti kotiin lepäämään. Kysyi hän minulta kysymyksen, koska se on kuulemma pakko esittää kaikille tässä tilanteessa. -"Onko sinulla niin paha olla, että voisit vahingoittaa itseäsi?" -"Ei ole", vastasin (ihmetellen tuota esitystapaa... "kysyn koska se on pakko kysyä"). Huikkasi hän vielä minulle perään että hei, hei ja voimia! Siis mitä vit***

Häntä selvästi säälitti minun tilanteeni. Mutta en ymmärrä miksei hän tahtonut auttaa kunnolla. Ajatteliko hän että tämä on sillä selvä, kun toivottaa voimia ja lykkää jonkin lapun kouraan, millä "pääsen" viikoksi kotiin "lepäämään". Juuri kun olin hänelle kertonut kuinka minun työni on ollut aina se henkireikä, paikka, jossa unohdan tämän kaiken. Ja että tässä vaiheessa kun en siellä pysty olemaan, niin asiani ovat todella huonosti. Eikö hän tiennyt mitä tehdä? Vai eikö hän osannut suhtautua tähän asiaani? Pelkäsikö hän loukkaavansa minua esittämällä minulle jotain konkreettista apua (muuta kuin sairasloma)? Hän selvästi ainakin meni niin sanattomaksi, kun kerroin mistä tämä minun henkinen huonovointisuuteni johtuu. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Lompsin suoraan lääkäristä päästyäni mielenterveysneuvolan puolelle. Istahdin reippaasti pehmeään, lämpöisen väriseen tuoliin. Esitin keski-ikäiselle naishenkilölle asiani. Sain lapun kouraani. Minulle jäi hyvä mieli.

Huomenna nähdään!

- Sadeina -

Via Dolorosa

Ei taaskaan ihan nappiin mennyt, ei läheskään.

Minulla ei lapsettomuushoitoja kohtaan ole koskaan ollut kauhean korkeat odotukset. Niistä on tullut mieleen lähinnä vuosikausia kestäneet pettymysten ketjut, jotka ovat koetelleet ihmisten kestävyyttä monelta kantilta. En tiedä mistä minulle moinen käsitys on tullut, kun ei minulla ennen tätä omakohtaista kokemusta ole ollut asiaan juurikaan konkreettista kosketusta.

Sitten toisaalta mie en olisi ikinä uskonut, että tämä homma kuitenkaan olisi aivan näin kivistä. Eihän toki meille. Ja kyllähän alku menikin kuin elokuvissa, sain parhaan kuviteltavissa olevan huomenlahjan. Sitten se vietiin pois. Ajatus siitä tuntuu pahalta. Se tuntui pahalta silloin vuosi sitten, mutta pahemmalta se tuntuu nyt, kun märkäkorvainen mustavalkoisuus omasta mielestä tämän asian tiimoilta on karissut E4:n varteen. Silloin oli jotakin konkreettista saavutettua, sen jälkeen ei mitään muuta kuin toiveita jostakin tulevasta. Ja kalenterissa tuntuu sivuja riittävän aina vain lisää ja lisää.

Mielessäni on itänyt ajatus asioiden kirjoittamisesta paperille siitä saakka, kun vaimokultani aloitti bloginsa. Minua kuitenkin on pelottanut kirjoittaa ajatuksistani ja tunteistani tätä asiaa kohtaan. Pelkään että analysoidessani asiaa liikaa, minut valtaa alakulo. Minun suojamekeknismini on se, että keskityn muihin asioihin, sellaisiin jotka ovat hyvin ja sellaisiin, jotka ovat ihan tavallista arkea. Pääsääntöisestihän asiat elämässäni ovat mallillaan. Minulla on ihan ikioma perhe. Asia josta en vielä vaikka 5 vuotta sitten tohtinut villeimmissä kuvitelmissanikaan edes haaveilla. Minä en ole lapseton. Juurikin tulin lukemasta iltasatua lapselle, jonka isänpäivälahjaksi tekemä puinen Mileo katselee minua tuosta hyllyltä.

Nyt sitten päätin kirjoittaa, eikä tämä nyt ainakaan vielä kovin suurelta möröltä tunnu. Mörköys ja helppous tietenkin ovat suhteellisia ja yksilökohtaisia.

Minä haluaisin että nämä hoidot tästä helpottuisivat ja että ne saataisiin jossakin järjellisessä ajassa päätökseen. Haluaisin näistä hyvän lopputuloksen. Tällä hetkellä minuun sattuu kamalasti nähdä kuinka vaimoni kärsii sekä henkisesti että fyysisesti. Se on päällimmäisenä mielessäni lapsettomuushoitoihin liittyen tällä hetkellä. Itse kyllä pärjään näiden pettymysten ja odottamisen kanssa, mutta on kamalaa katsoa vierestä kun toinen kärsii. Haluaisin osata paremmin auttaa ja tukea, olla läsnä. Näissä hoidoissa on ikävää se, että fyysiset kärsimykset jakaantuvat äärimmäisen epätasaisesti kohdistuen pelkästään naiseen. Mies joutuu omalta osaltaan kyllä pois mukavuusalueeltaan, joutuu kohtaamaan sellaisia asioita, joita luolamiehet eivät kohdanneet. Tulee avuton olo, kun haluaisi auttaa ja tukea, mutta ei osaa. Ei mitenkään, en minä ainakaan. En saa sanaa suustani silloin kun pitäisi ja se harmittaa ihan vietävästi. Näen että vaimoni kaipaisi minua lähemmäksi itseään henkisesti mutta minä en pääse vaikka kuinka yritän. Jos näistä asioista tulee riitaa niin sitten sen jälkeen pääsen hetkeksi ainakin hieman lähemmäksi mutta sitten sulkeudun taas ja ajaudun kauemmaksi. Siitä puolesta itsessäni tahtoisin eroon.

Edelliset pari kuukautta ovat olleet mielestäni helpompaa aikaa. Vaimoni on psyykannut itsensä iloisemmalle mielelle, mutta sitten tämän päivän pettymys vetaisi maton jalkojen alta oikein huolella. Ja sekös sylettää. Haluttaisi sotkea suohon koko klinikka tai ainakin ne lääkärit. Sitä ammattikuntaa kohtaan on kyllä karissut nyt loppukin luottamus. Samanlaisesta asiakaspalvelusta kaupan kassa saisi lopputilin ja samanlaisesta huolimattomuudesta on ulkoistettu asiantuntijoita kortistot pullolleen. Mutta lääkärille se on vain "hupsista ja oho..lasku tulee perässä, tervetuloa uudestaan"

- Mileo -

Päivän tapahtumien purku

Se mitä tänään tapahtui, olikin maailmanloppu minulle. Olin ajatellut että jos jostain syystä piikitykset eivät tänään ala, niin ne siirtyvät viikolla (niinkuin normaalisti). Ja se ei olisi ollut maailmanloppu. Mutta tämä tämänpäiväinen veti kyllä niin maton jalkojeni alta.

Lyhyesti kerrottuna.. Lääkärin piti silloin joskus helmi-maaliskuun vaihteessa päättää, että pistänkö toisenkin Procren piikkin vai jatketaanko hormonitoimintani lamautusta sumuilla 20.3. eteenpäin. Tässä samassa yhteydessä, kun hoitaja on tämän asian lääkäriltä ottanut selville, on ollut jo minulle varattuna O-ultra aika 30.3 (eli tälle päivää). Lääkäri teki tuolloin päätöksen, että pistän sen toisen Procrenin.

Ja siitä päästäänkin tämän päivän tapahtumiin. Menimme mieheni kanssa lääkärin huoneeseen. Lääkäri kyseli minulta Procrenin pistopäivät ja alkoi laskeskelemaan....
-"Mitä te täällä jo nyt teette", kuului lääkärin kysymys.
-"No meille on annettu tää aika", vastasin.
-"Procrenin pistosta pitää olla vähintään kaksi viikkoa, ennenkuin pistoksia voidaan aloittaa", kertoi lääkäri.

Sitten siinä oli hiukan keskustelua siitä, että miten tässä nyt näin on päässyt käymään. Mutta se on täysin selvä juttu, että meidän vika tuo ei ollut. Meille on ilmoitettu mitä lääkettä ja milloin, ja milloin mikäkin ultra ja milloin punktio. Ja hoitajalta vielä olen kotiini postitse lapun saanut missä lukee että tämä suunnitelma on lääkärin mielestä OK.

Se mitä lääkäri on tehnyt väärin on tuo valinta Procren/sumut.. Hänen olisi pitänyt valita sumut, koska niiden käyttö olisi puolitettu tässä vaiheessa ja pistokset olisi voitu aloittaa silloin kun minulle oli O-ultra sinne varattuna (eli tänään). Tuo O-ultra päivä kun oli silloin jo mulle varattu kun lääkäri päätöstään teki, eli täten tiedossa oleva juttu, mikä olisi pitänyt ottaa huomioon!

No tämä on tapahtunut, eikä sille mitään voi. Ihmisiä me kaikki ollaan. Huomenna pitäisi jutella esimiehen kanssa, mitä tapahtuu minun ensi viikolle varaamieni palkattomien päivien suhteen. Voinko perua vai en. Mulle on jo sovittu sijainen! Olin ne sopinut jo etukäteen, pitkässä hoidossa kun on tämä hyvä puoli, että valmiiksi tiedetään milloin on ultrat... (tällä kertaa ei sitten vaan ihan osunut nappiin)

Ja mitä nyt jatkoon sitten tulee.. Pistokset olisi voitu aloittaa ensi viikon keskiviikkona, koska silloin on kulunut jo tarpeeksi kauan Procrenin pistämisestä.. mutta punktio menisi viikolle 16 ja silloin on "pääsiäisviikko".. 2 viikon kuluttuakaan keskiviikkona en voi vielä piikityksiä aloittaa, koska silloin punktio olisi vko17 ja silloinkin on vielä "pääsiäisviikko"..

Eli vaihtoehtomme ovat..

a) aloitan Suprecur sumuttelut 18.4 (nämä sumut otettava mukaan nyt hoitoon, koska Procrenin vaikutus ei muuten taas riitä enää tarpeeksi pitkälle) ja Menopurin pistämisen 20.4, punktio vko 18, eli toukokuun alku. VASTA (Ja mä inhoon tuota sumuttelua!!!)

b) pistäisin kolmannen Procrenin 17.4, piikitykset alkaisivat 4.5 ja punktio menisi vko 20, eli toukokuun 16-18pvä. VASTA

c) annamme koko paskan vaan nyt olla. (Mehän sovimme mieheni kanssa, että "ei enää neljättä". Ja periaatteessa tuo a-vaihtoehdonkin valinta tarkoittaa 3viikkoa lisää näitä vaihdevuosia, mikä on aikana yhden normaalipitkän hoidon mittainen lamautusvaihe.)


Ja minäkö niin toivoin, että tämä hoito olisi jo kokonaan ohi ja nyt tämä on jatkumassa kokonaisuudessaan ainakin toukokuun puoleenväliin saakka, jos me vielä jatkamme tätä! (niinkuin todennäköisesti teemme, vaikka minua kovasti houkuttelisi tuo c-vaihtoehto)

- Sadeina -

Kirottu?

Tiedättekö sen "ranteet auki - fiiliksen"?

Ajoimme tänään n. 300 km turhaan mieheni kanssa, olimme päivän töistä pois.

Kroppani on ollut uskollinen, lääkäri puolestaan tehnyt virheen.

Käteen jäi tänään ilmainen Vauva-lehden näytenumero klinikan odotustilasta, hoitajan lupaus ilmaisesta raskaustestistä hyvityksenä tämänpäiväisestä. Epätietoisuus 3.IVF:n jatkosta.

Ja mitä opinkaan siitä Toivosta... Se on ihan sama Toivooko vai ei, sitä paiskautuu jokatapauksessa täysillä päin seinää.


- Sadeina -

O-ultra

Huomenna. Huomenna se taas alkaa. En odota mitään, en edes jännitä. Välillä olen jopa unohtanut, että huomenna.

Uskoisin että huomisessa ultrassa selviää, että piikitykset voidaan aloittaa. Jos kaksi pistosta Procrenia, useita päiviä kestänyt päänsärky, aivan mahdottomat kuumat aallot, huonosti nukutut yöt eivät ole tehonneet, niin mikä sitten?

Jos kuitenkin käy niin, ettei piikityksiä voida vielä aloittaa. Se ei todellakaan tule olemaan maailmanloppu. Mulla on jostain syystä niin hälläväliä olo koko hoitoa kohtaan, että mulle on melkeinpä sama, että päästäänkö huomenna aloittamaan vai ei. En tiedä johtuuko hälläväliä olo siitä, että yritän suojella itseäni, vai puhtaasti siitä, että olen oikeasti jo läpen kyllästynyt koko tähän touhuun. Veikkaisin itse että hiukan molemmista.

- Sadeina -

Toivo

En odota tältä viimeiseltä hoidolta juuri mitään. Enimmäkseen minä odotan että tämä koko homma olisi pian ohi. Kuinka paljon uskallan Toivoa? Jos minä Toivon, niin pelkään satuttavani itseni pahoin. Jos en Toivo ollenkaan, niin onko hoidon läpikäyminen raskaampaa?

Kumpi olisi helpompaa?

a) antaa itsensä TOIVOA ja paiskautua lopulta täysillä päin seinää,

vai,

b) hoitaa tää homma vaan alta pois ja suunnata Toiveet johonkin tulevaisuuteen..


- Sadeina -

Tervetuloa uuteen blogiin!

Uudessa blogissa on jotain vanhaa, mutta aika paljon uuttakin. Blogi kulkee samalla nimellä, Pitkää Matkaa Kotiin pienokaisemme edelleen valitettavasti kulkee. Blogia kirjoitan edelleen minä, Sadeina. Blogista löytyy edelleen vanhat postaukset (kunhan saan loputkin siirrettyä). Se mitä blogissa on uutta.. On visuaalinen puoli, en jäljitellyt samaa vanhaa. (Mulla oli muutenkin tarkoitus etsiä uusi blogi-pohja, koska tämänhetkinen on niin talvinen. Eli siinäkin mielessä muutto osui hyvään saumaan). Se miksi visuaalinen puolikin on erilainen, johtuu siitä että blogilla on myös uusi kirjoittaja Mileo, jonka näkemys minun tuli ottaa huomioon. Mileo on lapsettomuudesta kärsivä mies, joka tahtoo myös laittaa tuntemuksensa ja ajatuksensa ”paperille”, hän on minun aviomieheni. Hänen kanssaan minä tätä raskasta taivalta olen kulkenut, vienyt tätä projektia eteenpäin. Nyt me kuljemme sitä yhdessä myös uudessa blogissa, yhteisessä blogissamme.

Tästä lähtien pääsette siis lukemaan meidän molempien ajatukset ja kannan näissä asioissa. Miehen ja naisen. Mileon ja Sadeinan. Tervetuloa!

(täällä vanha blogi: http://pitkamatkakotiin.vuodatus.net/)

Ahdistus

Mulla on jotenkin kauhean paha olla. Niin paha, että jos joku tulis mulle päin naamaa sanomaan että kaikki menee hyvin, niin mä aivan varmana tinttaisin sitä henkilöä samantien turpaan! Eihän kukaan voi tietää miten tässä käy!

Tää viimeinen hoito vaan painaa nyt niin kamalasti mieltä, että oksat pois. Olisipa hoitomme jo ohi. Mulla olis ehkä taas hyvä olla. Tai jos ei hyvä, niin ainakin parempi.

Meneehän nämä tuntemukset ja tämä olotila joskus ohitse?

Pelko

Se kauhea peikko. Muutti luokseni tällä viikolla, eikä suostu lähtemään pois. En jaksaisi asustella peikon kanssa, mutta en myöskään tiedä miten sen saisi häädettyä pois. Musta tuntuu että peikko aikoo pysyä seuranani koko ensi kuun. Olisiko ehkä sitten vain helpompaa yrittää tulla toimeen peikon kanssa, ja tottua sen olemassa oloon?

Huono päivä

Eilen oli huono päivä fyysisesti. Tänään on ollut henkisesti. Henkisesti huono päivä on paljon pahempaa, kuin fyysisesti huono päivä. Onneksi huominen on taas erilainen.

Procren no.2

Tänään laitoin toisen Procren-pistoksen. Edellisestä pistoksesta tuli tänään kuukausi ja tämänkin pitäisi elimistössä vaikuttaa sen kuukauden ajan.

Kuumat aallot ovat olleet kyllä tämän Procrenin kanssa paljon häiritsevämpiä, mitä sumutteluissa oli. Viime yönäkin heräsin kamalaan kuumuuteen. Heitin peiton pois päältä, ei helpottanut. Otin yöpöydältä lehden ja käytin sitä viuhkana, pikkuhiljaa alkoi helpottamaan. Ei muuta kuin peitto takaisin päälle ja unta kalloon.

Pää nousussa

Kiukku on alkanut nostaa hiukan päätään. Sitä, johtuuko tämä Procrenista/muista lääkkeistä tai/vai tulevasta hoidosta ja sen tuomasta jännityksestä, en tiedä. Onnekseni mies jaksaa minua hermostumatta. Ja hänen mielestään käyttäytymiseni on vain "No, et sinä vielä pahasti. Hiukan enemmän kuin normaalisti"- vaiheessa. Eli hyvin kuitenkin edelleen menee.

Lääkkeet

Kävin tänäänkin apteekissa. Noutamassa eilen tilaamani 2400 IU:ta Menopuria. Procrenia heillä oli varastossa, ja sen sain jo eilen mukaani, mutta nämä Menopurit piti sinne tilata. (Tätä se on asua pienellä paikkakunnalla, ei edes läheisestä YA:sta saa suoraan lääkkeitä mukaansa, vaan ne täytyy sinne silloin tällöin tilata). Ärsyttää kun en huomannut suunnittelukäynnillä, ettei lääkäri kirjoittanut minulle reseptiä Pregnyliä varten valmiiksi. Olisin senkin pyytänyt valmiiksi, ettei tarvitse sitä erikseen lähteä taas hakemaan/tilailemaan! Vaikka voi se olla ettei mulla tuo tämänhetkinen Menopur määräkään riitä. Se nyt riippuu aikapaljon siitä että lähdetäänkö me pistämään sitä 225 vai 300 IU:ta /vrk. Sitä kun lääkärini ei vielä saanut lopullisesti päätettyä silloin suunnittelussa.

Meni muuten sitten jo tälle vuodelle lääkekattokin rikki tämän hoidon seurauksena... Nyt vain odotellaan kirjettä Kelasta ja sitten pitäisi hiukan palautuksiakin sieltä saada (n.75e mulla meni yli rajan viime ostolla, ei sen enempää). Ihanaa sitten loppuvuosi ostella lääkkeitä 1,50e/kpl

Tuhkana tuuleen?

kuusjapuolsataaekee

Ei vaan huvita

Mun pitäisi käydä lähipäivinä tukemassa läheistä yliopiston apteekkia... tervemenoa rahat!

Mun olisi myöskin jo varmaan kuukauden ajan pitänyt soittaa omalle polille ja kysellä lähetettä yhteen verikokeeseen.

Aikaisemmin sitä oli niin innoissaan uudesta hoidosta ja teki kaiken niin innolla.. Nyt ei juuri vois kauheasti innostaa tämä homma!

*muoks* ja edelleen vuotaakin prkl...

Kokemuksia?

Miten teillä Procrenin pistäjillä.. Onko Procrenin piston jälkeinen vuoto kestänyt normaalia kauemmin? Mulla alkoi vuoto toissa lauantaina (5.3.) ja edelleen vuotaa (nyt jo 10:nes vuotopäivä. norm. 4-5)?! Muutamat viimepäivät on ollut enää tiputtelua, mutta kummallisen ja ärsyttävän kauan tämä vuoto on jo jatkunut..

Sumuilla tehdyssä pitkässä hoidoissa en muista, että sumut olisivat venyttäneet vuotopäivien kestoa normaalia pidemmäksi.

Reissussa rähjääntynyt

Emme päässeetkään asuntoesittelyyn. Talo olikin mennyt jo kaupaksi ennen ensiesittelyä. Niin tyypillistä että meille käy näin.. se kämppä olisikin kai ollut liian hyvää ollakseen totta.... meille

Viime tiistaina, naistenpäivänä, sain rakkaaltani naistenpäivälahjan ♥ nomination-koruuni uuden palan, sekä läkerolin salmiakkipastilleja. Juuri tähän elämäntilanteeseen naistenpäivälahja tuli jotenkin niin sopivaan aikaan. Minä naisena joudun kärsimään suurimman osan fyysisellä puolella näistä hoidoista. (Minä tiedän että jos mieheni pystyisi, hän aivan taatusti ottaisi osansa näistä, mutta se vaan ei ole mahdollista.) Se, että sain mieheltäni lahjan, tuntui todelta hyvältä. Tiedän hänen arvostavan sitä, että minä olen nainen eikä hän pidä siitä johtuvia kärsimyksiä vähäisinä. (huom. en kuitenkaan väitä että sellaiset miehet, jotka lahjalla eivät naista muista naistenpäivänä, arvostaisivat naista yhtään vähempää)

Viime viikkoon mahtui myös huolta. Se kuinka läheisiä joistakin vertaistukijoista voi täältä netinkautta tulla, on aika hämmästyttävää. Minä eräänä päivänä menneellä viikolla kirosin mielessäni tämän maailman. Kuinka paska ja epäreilu paikka tämä oikeasti on. Luulin jo että ystävälläni Seralla ei ole kaikki enää kunnossa. Että hänelle annettiin, mutta vietiin vaan kaikki äkkiä pois. Näin on käynyt monelle muulle lapsettomuushoidoissa tarponeelle, joillekkin jopa useaan otteeseen. Onneksi lopulta selvisi että kaikki olikin hyvin ♥, mutta ehdin tosissani huolestua ja säikähtää. Tämä "tapahtuma" pysäytti minut tosissani miettimään sitä, mikä rikkaus on, että minulla on kaikki teidät "tässä maailmassa". Kuinka paljon tukea teiltä saan, kuinka paljon lohduttavia ja kannustavia sanoja olen teiltä kaikilta saanut ja kuinka paljon tulen vielä saamaan. Kiitos kaikille!

Tänään on ollut olotilan puolesta huonompi päivä. Kuumat aallot ovat tulleet ihan tosissaan mukaan kuvioihin. Nämä eivät ole enää mitään vähäisiä, vaan "kuuma-aalto-kohtaus" saattaa kestää todella kauan. Ne eivät tule yksinään, niinkuin aikaisemmin, vaan monen monituista aaltoa menee jatkuvasti pitkäkestoisesti kehoni lävitse. Päänsärky on alkanut. Kehoni ei ole myöskään tottunut metforminin 3tabl/pvä annostukseen, vaan pahoinvointia on ollut paljon.

Huomenna paluu arkeen!

muutakin mielessä

Olemme jo pidemmän aikaa katselleet omakotitaloja. Nyt myyntiin on tullut yksi, mikä olisi mieleemme sijainniltaan ja hinnaltaan. Sisältäkin talo vaikutti olevan hyvässä kunnossa. Päätimme että lähdemme sunnuntaina hyvissä ajoin ajamaan kotia kohti, jotta ehdimme sunnuntaina pidettävään asuntoesittelyyn!

pikaisesti reissusta

antakaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet.. Kirjoitan puhelimen kautta tätä postausta ja tää ei suoraan sanoen ole mitään herkkua! (kahteen otteeseen olen jo saman tekstin kirjoittanut ja juuri kun meinaa olla valmista niin mun yhteys on katkennut. Tämä saa olla viimeinen yritys) Reissu on sujunut hyvin tähän mennessä. Ihan täysin en ole pystynyt olemaan miettimättä tulevaa hoitoamme, mutta tunnen olevani kuitenkin rentoutuneempi kuin yleensä. Unet ovat edelleen kiusanneet minua, samoin lääkkeiden sivuvaikutukset. Näistä tarpeekseni saaneena tokaisinkin miehelleni eilen... -"Eihän enää neljättä?" -"Ei", oli mieheni vastaus. Eli tämä kolmas IVF tulee jäämään viimeiseksi kohdallamme. Joku voisi ajatella että tämä päätös tässä vaiheessa toisi kauheasti paineita tulevalle hoidolle, mutta ei. Olen vaan jotenkin niin helpottunut nyt tiedosta että kohta tämä kaikki on ohi!

kp1

Pikainen päivitys ennen lähtöä.

Tänä aamuna vihdoin vaihtui kp1 (maanantaista saakka odoteltu, procren niitä varmaan viivästytti). Vuoto alkoi ilman kipuja, mitä luxusta! Ei siis mitään, ei kerrassaan yhtään mitään tunnu kropassa.. aivan kuin tavallinen lauantaiaamu menossa täällä! IHANAA

Kiitos Procrenin???

L-O-M-A

Tänään alkoi loma.

Aion rentoutua.

Aion olla miettimättä tulevaa hoitoa ja yleensäkkin koko tätä touhua.

Aion olla iloinen ja onnellinen.

Aion hiihtää ja ajella moottorikelkalla - tehdä asioita joista nautin.

Hiukan reilun viikon päästä palaan sitten taas takaisin arkeen ja blogini ääreen. (en todennäköisesti jaksa puhelimen kautta todella hitaalla nettiyhteydellä päivitellä blogiani metsän keskeltä. Määränpäässäni ei juuri 3G pelaa)

Hyvää viikonloppua ja ensi viikkoa myös teille kaikille! Palataan asiaan..

Unet

Olen nähnyt nyt monena yönä unia tästä lapsettomuudesta. Unia on ollut jo niin paljon, että ne on todella alkaneet vaivaamaan minua. Aamuisin mietin mielessäni, että eikö tästä kaikesta paskasta voi päästä edes hetkeksi eroon?

Unet ovat oikeastaan kaikki olleet "hyviä" (eli ts. huonoja). Se tunne, kun olet nähnyt unta positiivisesta raskaustestistä, hyvästä alkioiden jakaantumistuloksesta, kaksosten synnyttämisestä, pakkasalkioista jne. on jotain sanoinkuvaamattoman masentavaa. Joudun joka hemmetin päivä pettymään, kun tajuan "ai sehän olikin vain taas unta".

Enkö minä ole jo kärsinyt tarpeeksi näillä huonoilla tuloksilla ja pettymyksillä? Mun unien pitää oikein kääntää veistä haavassa.. saada mulle unessa se aivan älyttömän ihana onnellisuuden fiilis ja viedä se sitten silmienavauksella pois!

Hiiteen unet....KIITOS!

Huono-olo. Hiivatin metformiini.